Aviomieheni on ollut alkoholisti 19 vuotta.
Yritin vuosia puuttua erinäisin keinoin, sanoin hänelle suoraan, että juo liikaa. Mies vain kielsi ongelman, ja sanoi, että niinhän kaikki muutkin juovat. Ja pitäähän hänen vapaa-ajallansa saada juoda, ketä se haittaa? Mies vetosi siihen, että hän ei ole väkivaltainen, ei karkaa baariin, eikä katoa kotoa viikoiksi. Hän on ollut huolehtiva, vastuuntuntoinen ja on työelämässä. Tämä todisti hänen mielestään, ettei mitään ongelmaa ollut.
Lasten kuullen yritettiin olla riitelemättä asioista, mutta kyllä se riitely aina heijastuu perheeseen ja lapsiin vanhempien mielialan kautta.
Jossain vaiheessa meillä alkoi perinteinen pullojenpiilotusleikki. Aina kun löysin miehen piilopullon, kysyin suoraan, onko hän taas juonut. Jollain lailla olen ollut tästä ongelmasta tietoinen, olihan oma isänikin alkoholisti loppuelämänsä.
Mutta vasta nähtyäni miehen pankkitiliotteen ymmärsin, miten vaikeasta alkoholiongelmasta on kysymys. Kuukaudessa meni satoja euroja Alkoon. Samaan aikaan minä jouduin maksamaan enemmän laskuja, ja ihmettelin, miten meillä ei jää rahaa käteen. Minun piti pärjätä yksin arjesta ja työstä kolmen lapsen kanssa.
Mies oli käynyt katkaisuhoidossa useita kertoja, mutta ei ole saanut siitä kuin hetken avun. Lopulta mies myönsi ongelmansa ja sanoi ettei enää jaksa: haluaa raitistua, tai kuolee. Myönsi sen lapsillekin.
Minä lähdin aktiivisesti hakemaan apua, ja onneksi miehen työnantaja tarjoutui maksamaan hoidon. Mies on kyllä maksanut sitä takaisin työnantajalle, raitistuttuaan Toipumon avulla 2017.
Kaksi kertaa hän retkahti sen jälkeen, mutta on nyt ollut ainakin 1,5 vuotta kuivilla.
Minulle läheisenä pahinta on ollut syyllisyys ja häpeä. Olen miettinyt, millaista meidän elämämme olisi ollut, jos tätä päihdesairautta ei olisi. Olisivatko meidän lapsemme kasvaneet vähemmän ongelmaisiksi? Minä olen kuitenkin osannut hakea apua, ja koen tuskaa niiden perheiden puolesta, jotka ei ole apua saaneet, tai jolle se häpeä on niin suuri ongelma, että he eivät ole sitä edes hakeneet.
Mieheni kuntoutusjakson aikana kävi ilmi, että Toipumo tarjoaa tukea myös läheisille. Niin minä päätin osallistua Toipumon läheisviikonloppuun.
Toivoin, että siellä olisi mahdollisuus puhua, kuulla asiantuntijoita ja kerrankin kuulla myös muita, joilla on sama tilanne kuin meillä. Asia kun ei ole sellainen, mistä kassajonossa keskustellaan, tai johon saa valmennusta.
Viikonloppu jännitti, ja luulen, että en ollut ainoa. Mietin, että kestänkö ja jaksanko käsitellä esille nousevia tunteita. Ja uskallanko puhua avoimesti.
Meidän yhteiset kokemuksemme ja ongelmat kuitenkin yhdistivät meidät. Keskusteluista huokui syvä ymmärrys, empatia ja yhteenkuuluvuus. Sitä pystyi samaistumaan muiden saman kokeneiden tunteisiin ja tilanteisiin.
Viikonloppu oli tunnelmaltaan rento, ja sisälsi mukavaa yhdessä oloa, saunomista ja hyvää syötävää asiantuntijaluentojen lisäksi. Kaikkein parasta viikonlopussa oli vertaistuki; tieto siitä, ettei ole yksin, eikä ongelma ole harvinainen. Sain myös sairaudesta uutta tietoa.
Läheisviikonlopusta jäi todella hyvä mieli, se antoi mielenrauhaa ja luottamusta elämään. Tuli varmuus siitä, että voi saada apua. Sain myös uusia ystäviä.
Suosittelenkin Toipumon läheisviikonloppua erittäin lämpimästi ja painokkaasti kaikille, joiden läheisellä on päihdeongelmia. Meidän läheistenkin pitää hakea apua. Ihmisen mieli on joskus siitä kummallinen, että haluaa selvitä asioista itsekseen, ja vaan pärjätä.
Älä taistele tai jää ajatustesi kanssa yksin. Meitä on muitakin ja yhdessä on helpompi nähdä kauemmas, ja löytää valoa.
Nainen, 45, Iisalmi
