12-vuotiaana join ensimmäiset kännit. Karkasin kavereiden kanssa ilman yh-äitini lupaa Luukkiin telttailemaan, ja yksi kaveri haki meille viinaa. Aamulla kotiin palatessa äiti oli tietysti ihan kauhuissaan – hän oli etsinyt minua kaikkialta. Ei siitä kuitenkaan sitten myöhemmin juurikaan puhuttu.
Ensimmäinen juomiskerta oli mukava kokemus ja näen, että siitä hetkestä minulle alkoi hiljalleen kehittyä päihderiippuvuus. Siinä tuli kyllä ensin pitkä tauko, join seuraavan kerran yläasteella.
Meillä oli iso kaveriporukka ja joimme alkoholia viikonloppuisin. Pikkuhiljaa juomistahti alkoi tihetä, ja sitä alkoi odottaa juomista pitkin viikkoa.
Äitini tiesi, että join, mutta hänellä ei ollut työkaluja puuttua siihen. Isä koitti puuttua ja uhkasi äitiä, että jos Ossin juominen ei lopu, hän ottaa huoltajuuden ja pistää koulukotiin. Ei hän sitä kuitenkaan koskaan tehnyt. Isä perheineen poistui elämästäni. Siitä seuranneisiin syviin hylätyksi tulemisen ja kuulumattomuuden tunteisiin olen hakenut myöhemmin tukea.
15-vuotiaana toleranssini oli jo niin kova, että pystyin juomaan litran vodkaa illassa, ja aamulla oli vain pöhnäinen olo. Kannabis tuli kuvioihin 9. luokalla, ja koulusta päästyäni käytin sitä päivittäin.
Siitä lähtien päihteet olivat elämäni keskipiste.
Porttiteoria päti minuun
16-vuotiaana muutin pois kotoa. Pyristelin eri duuneissa, mutta työsuhteet olivat lyhyitä.
Kiinnostus koviin huumeisiin oli kova ja pelonsekainen. Porttiteoria päti minuun: sieltä mistä sai kannabista, sai myös kovempia aineita, ja niinpä kokeilin amfetamiinia. Pian siirryin toiselle tasolle: vedin stimulantteja, LSD:tä, kannabista ja alkoholia. Käyttö oli jo päivittäistä eikä se enää ollut hauskaa. Ahdisti ja voin huonosti.
Heroiini tuli kuvaan 18-vuotiaana. Muistan sen hetken, kun pelonsekaisin tuntein ajattelin, että nyt siirryttiin tosi vahvasti kuskin paikalta pelkääjän paikalle. Mulla ei ollut mitään kontrollia. Huumeet ahdisti ja pelotti, ja huumeilla se ahdistus ja pelko poistettiin.
Puolitoista vuotta heroiinia vedettyäni siirryin vahvoihin opiaatteihin ja Subutexiin. Erään lääkärin opastuksella hain sitä Ranskasta, ja toin samalla vähän muutakin mukanani.
Se oli hyvin sekavaa aikaa. Rauhoittavat lääkkeet tuli kuvioon loppumetreillä, kun piti saada pelko ja jännitys kuuriin huumeita salakuljettaessa. Ranskasta sain vahvoja rauhoittavia lääkkeitä matkalle mukaan.
Homma toimi niin, että Suomesta otettiin yhteyttä Ranskaan ja varattiin paikalliselta lääkäriltä aika. Sieltä sai tuoda neljän viikon satsin Subutexiä. Jo ensimmäiselle reissullani opin, mistä saa ostaa muutakin kamaa, ja toiminta meni nopeasti ammattimaiseksi. Minun piti rahoittaa huumeiden käyttöni, ja tein sen myymällä huumeita.
Ensimmäinen kosketus raittiiseen elämään
Kun ensimmäisen kerran jäin kiinni huumeiden myymisestä, sain tuomion törkeästä huumerikoksesta, mutta en joutunut vankilaan. Sain yhdyskuntapalvelua, jota en saanut heikon kunnon vuoksi suoritettua.
Jatkoi reissuja Ranskaan, mutta koska olin niin sekavassa kunnossa, tein virheitä ja jäin kiinni. En enää voinut lähteä reissuun, ja epätoivoisena siirryin takaisin heroiiniin.
Vuonna 2004 hakeuduin metadonikorvaushoitoon ja vähän sen jälkeen lähdin istumaan ehdotonta vankeustuomiota. Tuomio oli vähän vajaat kuusi vuotta, josta ensikertalaisena istuin puolet.
Jäin vankilassa kiinni pilven poltosta ja sen seurauksena lääkäri lopetti korvaushoidon. Nykyään olen kiitollinen siitä, koska se oli ensimmäinen kosketukseni tavalliseen arkeen, jossa oli selkeät rutiinit. Koin hyvää oloa selvinpäin ja ajattelin silloin, että tämä minun täytyy muistaa myöhemminkin.
Viimeinen tuomio
Kun vapauduin vankilasta, ajauduin taas kierteeseen, jossa rahoitin käyttöä salakuljettamalla aineita toisesta maasta ja myymällä niitä. Olin heikossa kunnossa: painoin vain 56 kiloa (olen 191 cm pitkä).
Hakeuduin korvaushoitoon ja pääsin siihen. Pian lähdin käymään Ranskassa, ja jäin kiinni. Siitä seurasi parin vuoden linnareissu.
Kuten riippuvaiset tekevät, toistin samaa käytösmallia eri lopputuloksen toivossa.
Vapauduttuani jatkoin taas toimintaani, mutta nyt kun en enää päässyt reissuun, jäin velkaa huumeista. Huumevelkoja ei voi jättää maksamatta, tai käy huonosti.
Niinpä minä sitten ryöstin pankin, jäin kiinni ja lähdin viimeiselle tuomiolle.
Minulle tehtiin vaarallisuusluokitus, jonka mukaan tulen takaisin vankilaan 87,4 prosentin todennäköisyydellä. Mietin, että se on aika suuri prosentti, mutta varmasti totta: joka kerta olin tullut takaisin.
Se havahdutti.
Tyttöystävä passitti hoitoon
Olin jo täysin kypsä elämääni, mutta kyvytön irrottautumaan siitä.
Muistelin sitä, minkä koin ensimmäisellä tuomiolla ollessani puhtaana, täysin ilman mitään aineita tai korvaushoitoa. En enää muistanut sitä tunnetta, mutta muistin ne sanat, jotka itselleni olin sanonut. Ymmärsin, että minun pitää lopettaa korvaushoito, ja paras sauma siihen on vankilassa.
Lääkäri pisti vähän vastaan, mutta en antanut periksi. Niin korvaushoito lopetettiin ja minä vapauduin kesällä 2014 viimeiseltä tuomiolta puhtaana.
Toki minun piti vielä muutama kuukausi käyttää kuin viimeistä päivää ja hengenlähtö oli lähellä, kunnes silloinen tyttöystävä, nykyinen vaimo passitti minut hoitoon.
Mun päihteidenkäyttö ja mieliteot jäivät sinne, päihteiden osalta.
Kotiin palattuani aloin nimittäin pelaamaan rahapelejä ja toiminta meni nopeasti samanlaiseksi kuin päihteiden kanssa: salailin ja valehtelin.
Lopulta menin NA-ryhmään ja vuoden päästä olin selättänyt peliaddiktion.
Toipumiseni alkoi sillä hetkellä, kun pääsin yli häpeästä. Kun raitistuu, eteen tulee asioita, jotka pitää kohdata. Ne käsitellään yksi kriisi kerrallaan ja opetellaan elämään.
Olen ollut kohta kuusi vuotta raitis, eikä minulla ole enää mitään pakkomielteitä.
Ajatuksen voima
Nykyään koitan pitää ajatukseni positiivisina, sillä uskon, että se mitä ajattelen, toteutuu. Löysin nimittäin tässä taannoin papereita ensimmäiseltä tuomioltani, jolloin olin vuoden puhtaana. Päihdetyöntekijä oli kirjannut ylös, mitä olin vastannut kysymykseen: missä näet itsesi kymmenen vuoden päästä. Olin vastannut, että mulla on vaimo, lapset ja koira. Se pärähti lujaa, koska nykyään mulla on ne kaikki.
Valmistuin lähihoitajaksi keväällä, ja ensi vuonna valmistun ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi.
Huhtikuussa 2020 aloitin työt Toipumossa.
Tuntui hyvältä hypätä mukaan tiimiin, jossa on todella pitkän linjan ammattilaisia ja syvää osaamista. Päihdekuntoutuksessa tärkeää on psykososiaalinen hoitokokonaisuus, ja se täyttyy Toipumossa joka osa-alueella.
Toipumisessa parasta on pakkomielteistä vapautuminen, ja se, että saa tuntea tunteita, ja on hyviä, luotettavia ihmisiä lähellä. Toipumossa parasta ovat nämä samat asiat.
Ossi Rantala
