Otsikon kysymys on muutaman kerran esitetty minulle sen jälkeen, kun lopetin juomisen.
Ennen kuin raitistuin kolme vuotta sitten, minulla oli tapana ”nollata” työpaineet ja arjen murheet vetämällä säännöllisesti tuhdit humalat. Se oli minun tapani rentoutua, unohtaa, iloita, juhlia, surra ja paeta ajatuksiani tai ehkä ennemmin – tunteitani.
Alkoholilla nollaaminen toimi hyvin yhden illan ajan, koska humalassa ei murheet paina. Mutta seuraavana päivänä tunteet, joita puudutin alkoholilla, tulivat päälle tuhatkertaisina, ja niinpä oli nollattava vähän lisää.
Aikani rimpuiltuani – useiden raitistumisyrityksen jälkeen – onnistuin katkaisemaan vuosikausien kierteen ja sen sijaan, että olisin paennut tunteitani, päätin tuntea ne. Nauttia ne raakana.
Aloin kuunnella tunteitani ja nehän kertoivat vaikka mitä! Ne kertoivat, mikä tekee minusta surullisen, mikä ahdistaa ja mikä vie energiaa ja toisaalta myös: mikä tuottaa iloa ja tuo energiaa.
Seuraavaksi siirryin kuuntelemisesta toimintaan ja aloin karsia elämästäni asioita, jotka heikensivät minua ja lisäsin niitä, jotka vahvistivat. Pikkuhiljaa rakensin pääni sisään ja ihan konkreettiseen arkeen uutta elämää, jossa halusin olla selvinpäin. Kolme vuotta myöhemmin olen muuttanut, työpaikkani on vaihtunut, kaksi ankeuttajaa on poistunut elämästäni ja olen toteuttanut unelmiani ja opetellut rakastamaan itseäni.
Nollaamisen tarpeita ei enää juurikaan ole, mutta toki hektinen työ vaatii vastapainoksi lepoa.
Siksi olenkin pitänyt itselläni oikeuden viettää krapulapäiviä, vaikka en enää olekaan ikinä krapulassa. Krapulattomat krapulapäivät ovat siitä mainioita, että ne oikeasti virkistävät ja palauttavat. Ylisuorittajana ja alkoholiriippuvuudesta syyllisyyttä potevana vaadin itseltäni yli-inhimillistä työpanosta ja sain luvan kanssa levätä vain kokovartalokrapulassa. Vaikka en enää piiskaa itseäni enkä koe syyllisyyttä saati häpeää, tarvitsen ajoittain laiskamatopäiviä.
Krapulattomina krapulapäivinä kuljen koko päivän kotona villasukissa ja yöpuvussa, syön mitä lystään, makaan sohvalla ja katson aivottomana televisiota. Nautin kiireettömyydestä ja palaudun.
Stressiä voi purkaa miljoonalla eri tavalla ja ne kaikki ovat parempia kuin perskännit. Liikunta, luonnossa oleminen, saunominen, ystävien tapaaminen, hömppäohjelmat, laulaminen, tanssiminen, maalaaminen muun muassa.
Vaikka en koe enää tarvetta sekoittaa päätäni, haluan aina välillä heittäytyä välillä viihteelle. Se on helppoa, koska raitistuttuani löysin lapsuuden ilon ja olen usein syntymähumalassa. Ystävien tapaaminen kotona tai muualla tekee arjesta hetkessä juhlaa.
Ravintoloissa on nykyään melko mukavasti holittomia vaihtoehtoja ja kotona taion inkivääristä ja sitruunasta shotteja, joita alkoholia käyttävät ystävänikin himoitsevat. Saunassa nautin holittoman kylmän oluen ja uudenvuoden aattona plopsautan auki Lehtikuohun, joka on ehkä maailman paras skumppa.
Jos minulle olisi 20 vuotta sitten kerrottu, että minusta tulee raitis, olisin ajatellut sen olevan kuolemantuomioon rinnastettava kohtalo. Mutta sepä olikin jotain vallan muuta. Raitistuminen on kuin uudesti syntyminen.
Raitistuminen on prosessi, joka varmaankin jatkuu loppuelämän. Se ei haittaa, koska tämä on niin kiinnostavaa ja palkitsevaa. Kun saa jatkaa kasvua siitä, mihin juominen ja omien tunteiden pakeneminen sen aikanaan pysäytti.
Saa tutustua itseensä ja ilokseen huomata, että omassa seurassa ja omien ajatusten kanssa on hyvä olla. Silloinkin, kun tuntee niitä vaikeampia tunteita.
Taidanpa perjantain kunniaksi laittaa inkivääriolutta jääkaappiin ja pistää saunan lämpenemään. Ja huomenna ehkä lähden aamusta hiihtämään, jos sää sallii. Tai sitten laiskottelen, olenhan sen ehdottomasti ansainnut.
Elämästä absoluuttisesti nautiskeleva
