OLIN 12 vuotta sekakäyttäjä. Selviä päiviä tuon 12 vuoden aikana oli neljä.
Sekakäyttö alkoi, kun pääsin armeijasta. Sen jälkeen olen ollut vahvasti opiaattikoukussa.
PÄIHDERIIPPUVUUS oli alkanut jo 13-vuotiaana, jolloin join ensimmäisen kerran. Alkoholi alkoi heti pyörittämään minua. Vaikka olihan minulla muutakin elämää vielä pitkän matkaa, mutta takaraivossa pyöri jatkuvasti, että milloin pääsee taas juomaan seuraavan kerran.
SUKULAISET havahtuivat melko aikaisessa vaiheessa ja kummitäti kysyi suoraan, onko minulla huumeongelma. Minä kielsin sen totaalisesti. Vastasin ivallisesti siihen malliin, että pidä huoli omista asioistasi. Kukaan muu ei uskaltanut ääneen sanoa. Tai sitten olen ollut niin sekaisin, etten ole huomannut enkä tajunnut.
ALOIN pikkuhiljaa eristäytyä ja erkaantua suvusta. En kestänyt katsoa sivusta, kun muille alkoi tulla perhettä. Aloin tulla kateelliseksi ja katkeraksi ihmisille, joilla elämä rullaa. Se pisti laittamaan lopullisesti välit poikki.
SAMOIHIN aikoihin äitini oli sairastunut syöpään ja isäni oli jättänyt äidin selviämään sairaudesta yksin.
Minä menin äidin luokse alun perin hyvällä tarkoituksella, mutta niinhän siinä kävi, että aloin sitä kupata ja jäin siihen asustelemaan. Siinä meitä oli kaksi sairasta ihmistä saman katon alla. Toinen oli kuolemassa syöpään ja toinen päihderiippuvuuteen. Se oli siskolle raskasta aikaa.
ÄITINI oli kyllä yrittänyt minua auttaa. Äiti rakasti ja rukoili minun puolestani jatkuvasti. Uskon, että äidin rukoukset on kantaneet, kun minä olen sitten raitistunut.
SIINÄ meni muutama vuosi äidin luona. Jossain vaiheessa menin katkolle. Siellä vietin neljä päivää – ainoat selvät päivät 12 vuoden aikana – ja heti kun lähdin pois, aloin taas vetämään kamaa.
VEDIN kaikkea sekaisin, piriä, bentsoja ja unilääkkeitä hihaan. Sotkin niiden pillereiden kanssa äidin luona, se oli ihan sekopäistä elämää. Amfetamiini toi harhoja, väkivaltaisuutta ja mielenterveysongelmia.
ÄIDIN sairastuminen oli minulle liikaa, se meidän yhteys oli niin vahva. Oli siinä varmaan vääränlaistakin riippuvuutta.
LOPULTA pääsin kahdeksan kuukautta jonotettuani korvaushoitoon. Siitä lähti minun raittiusprosessi käyntiin, mutta vielä oli matkaa varsinaiseen raitistumiseen.
KUN olin aloittamassa korvaushoitoa, sisko soitti, että äiti siirretään nyt saattohoito-osastolle. Seuraavat 1,5 vuotta kävin joka päivä äitiä katsomassa. Siinä minun mielenterveyteni heikkeni, en kestänyt niitä tunteita. Surua.
VEDIN lääkkeitä ja huumeita korvaushoidon lisäksi. Kun äiti sitten teki kuolemaa, tilanne oli minulle niin sietämätön, että minun piti vielä viime hetkellä karata käyttämään. Valehtelin, että pitää lähteä käymään kaverin luona palauttamassa bussikorttia.
Serkku tajusi mistä on kyse ja sanoi siskolle, että Vesa lähti käyttämään. Sisko ei halunnut uskoa, mutta tottahan se oli.
SITTEN kun olin siellä kaverin luona vetämässä, sisko soitti, että nyt äkkiä takaisin, äiti kuolee nyt.
Minä juoksin koko matkan takaisin äidin luo ja ehdin onneksi ennen lopullista lähtöä.
Pappi katsoi minua ja siskoa ja sanoi sitten äidille, että sinun lapset pärjää tässä maailmassa. Kahden tunnin päästä äiti kuoli. Ei ollut uskaltanut lähteä sitä ennen.
ÄIDIN kuoleman jälkeen aloin oireilla. Minulle tuli hirveitä uskonnollisia pelkotiloja.
Tutustuin sitten hormoneihin ja vedin niitä puoli vuotta. Sain viimeisen kerran voimaa siihen päihteiden käyttöön: elin miten sattuu, ylittelin sellaisia moraalisia rajoja, joita en ollut ennen ylittänyt.
SITTEN se taakka meni liian kovaksi. Siinä vaiheessa, kun minulle tarjottiin naisten rintasyöpälääkkeitä, ajattelin että tämä ei ole hyvä juttu. Minä en enää halua tehdä tätä itselleni. Olin sellaisessa antautumistilassa, ettei vaan enää pystynyt.
KUN en ottanut sitä tarjottua nappia, iski viikoksi sellaiset kauhutilat, etten ikinä unohda. Otin ääni- ja näköharhoja kaikki yöt yksin vastaan ja päivät elin sekavassa olotilassa.
BENTSOT olivat pitäneet minut ihan koomassa ja nyt kun en ottanut, aloin virota. Minulle alkoi tulla olo, että on olemassa toisenlainenkin elämä. Tunsin fyysisesti kropassani, että suonissa virtaa myrkkyä. Ymmärsin, että niin kauan kuin minä niitä bentsoja syön, niin kauan ei ole muutosta tilanteeseen.
TAISIN nähdä kadulla äidin työntämässä lastenvaunuja ja mietin, että mikä tässä minulla maksaa. Mutta en kyennyt näkemään tietä toiseen maailmaan.
MINÄ en ollut koskaan kuullut, että kukaan olisi päässyt irti huumeista muuta kuin kuolemalla. Kaverit kävivät välillä linnassa ja tulivat hirmu freeseinä takaisin. Mutta heillä se uusi elämä kesti yleensä korkeintaan puoli vuotta. Sitten kun niitä näki taas seuraavan kerran, ne olivat taas tosi laihoja ja sekaisin.
MUTTA sitten menin Antin (Loimalahti) kehotuksesta Kuopion NA-ryhmään (nimettömät narkomaanit). Siellä oli yksi nuori nainen, jonka olin tuntenut lapsuudesta asti. Olin nähnyt sen tosi pahassa kunnossa ennen, mutta nyt se istui siellä raikkaana. Minä olin aivan ihmeissäni: olen mennyt tästä vaikka kuinka monta kertaa ohi, ja täällä ne vaan istuu selvinpäin kokouksessa! Miten tämä oli jäänyt minulta huomaamatta!
SEN kokemuksen vaikutus oli valtava. Se löi melkein tajun kankaalle; oivallus, että tästä toipuminen on mahdollista!
TIPUTIN korvaushoitoannosta, jotta virkoaisin lisää. Loimalahden Antti kehotti lopettamaan kokonaan, mutta minä sanoin, etten varmasti lopeta.
ANTIN kanssa oli puhetta, että menisin Toipumoon. Antti teki kaiken puolestani ja sai minulle järjestettyä maksusitoumuksen ja paikan Toipumosta.
OLIN kolme kuukautta hoitojaksolla. 15. elokuuta on minun ensimmäinen puhdas päiväni. 23. marraskuuta jouduin lähtemään pois Toipumosta, kun Kuopion kaupunki katkaisi maksun. Pelotti tulla siviiliin.
MUTTA onneksi se kolme kuukautta teki tehtävänsä. Olen käynyt ennaltaehkäisevästi katkolla ja intervallihoidoissa.
ELÄMÄ on muuttunut täysin. Minullahan ei ollut ennen minkäänlaista elämänhallintaa. Nyt opettelen elämään ja kantamaan vastuuta.
KUN saa uuden mahdollisuuden, sitä on niin älyttömän kiitollinen. Minullahan oli lähtö lähellä.
20 vuotta meni siinä ruljanssissa: riippuvuus piti otteessaan ja vei kaiken pois. Nyt se kaikki alkaa tulla takaisin tuhatkertaisena. Tai ainakin siltä tuntuu, kun on niin kiitollinen. Sitä osaa nyt todella arvostaa elämää. Se on suunnaton lahja.
VANHAT ystävät ja harrastukset ovat palanneet, musiikki ja liikunta.
Teen neljänä päivänä viikossa töitä ja olen jo saanut välähdyksiä siitä, että ihan kaikki on mahdollista: oma perhe, lapset, toimiva parisuhde.
SITÄ on ihan tarpeeksi saanut murjottaa piikin kanssa kotona yksin.
SISKON kanssa kestää, että luottamus palautuu. Minulla asiat muuttuvat nyt hirmu nopeaa tahtia, mutta siskolla ei tietenkään mene samaan tahtiin. Antaa ajan kulua. Nyt minun pitäisi auttaa siskoa, mutta en vielä siihen pysty.
VANHA, käytönaikainen kaveripiiri piti tietenkin jättää. Vaihdoin puhelinnumeron ja pelkäsin alkuun hirveästi, mutta nyt ne käyttäjät pelkäävät minua. Kyllä minä käyn keskusteluja heidän kanssaan kadunkulmassa ja kuuntelen herkällä korvalla, milloin voin tarjota vaihtoehtoa. Se on vaikeaa.
Ihmisellä pitää olla suuri hätä, että on valmis nautinnostaan luopumaan.
MAAILMA on nyt minulle avoinna. Olen alkuperäiseltä ammatiltani lääkintävahtimestari ja olen nyt saamassa työluvat terveysalalle. Aion lähteä vielä opiskelemaan sairaanhoitajaksi.
Olen nyt vapaa tekemään asioita ja kasvamaan.
Vesa, 32
